Täällä ollaan, vaikkakin kipeänä ollaan oltu- pitkittynyttä flunssaa, joka sai astmaoireistoakin. Puhti ollut hieman poissa ja harmillisesti lääkärikäynti plastiikkakirurgillekin peruuntui sairastelun vuoksi. Uuden ajan varaan, kunhan tiedän työvuoroistani tarkemmin joulun jälkeen.

Entiset aatokset kuitenkin :)

Palaan linjoille voinnin kohennettua. Rauhaisaa Joulunalusaikaa siihen saakka :)

Tämä projekti on niin ISO ja mittava, jotta asian kypsyminen tähänkin saakka on vaatinut vuosia. Oikeastaan NYT minusta tuntuu vasta, että olen VARMA, että haluan tätä. Olen saanut lähipiiriltäni tukea ja se on kannustanut minua uskaltamaan ajattelemaan tätä asiaa pidemmälle.

Ehkäpä jo ensi vuoden loppupuolella menen uimahalliin, menen johonkin yleiseen, ohjattuun liikuntaan. Ostan farkut, somat pikkarit, mitä tahansa vaatetta, joka muutoin miellyttää- tarvitsematta miettiä mahdunko siihen ja miten vatsa siinä näkyy. Menen pikkujouluun, työporukan tapaamiseen, muihin juhliin- tarvitsematta jännittää, että joku mukavalla hetkellä kysäisee "OI, ihanaa, milloin se syntyy?". Saan kengät jalkaani vaivatta, näen omat varpaani, uskallan vilkaista peiliin.... Lista on loppumaton. Elämä muuttuu jonkin verran, se on varma. Ei, en kuvittele, saavuttavani täydellistä onnea ja autuutta tällä projektilla, mutta helpotusta ja helpompaa olotilaa kyllä.

Napapiirille on vielä pitkä matka, mutta lähtövalmisteluja on jo tehty.

Ei, en ole ajautumassa abdominoplastiaan kevyin perustein ja itseasiassa koko pään sisäinen projekti asiaan on vielä aluillaan... Ajankohdallisesti tuo toimenpide ei ole toteutumassa aivan pian, ehkä ensi vuoden puolella kumminkin? Leikkaukseen liittyi seikkoja mitä jännitän erityisesti. Minua on operoitu (terveydellisistä syistä) muutoin, joten tiedän vähän jo entuudestaan elimistöni reagoinnista toimenpiteisiin, anestesia-aineisiin, toipumiseen...

Ongelmiani aiemmissa toimenpiteiden jälkeisissä toipumisissa on ollut pahoinvointi (tätä on tosin helppo lääkitä sairaalassa ja jo ennaltaehkäistä, kunhan asia on tiedossa anestesialääkärillä). Lisäksi olen kärsinyt hankalasta virtsaamisvaikeudesta anestesian jälkeen siinä määrin, että minua on jouduttu katetroimaan muutamaan otteeseen leikkauspäivänä ja vielä 1- leikkauksen jälkeisenä päivänä- tämä on ollut hieman mälsää, mutta onneksi ohimenevää. Nämä seikat ovat kuitenkin suhteellisen pieniä ja hoidettavissa olevia, joten niitä en suoranaisesti jännitä- kunhan ne otetaan vain huomioon.

Mutta se mitä oikeasti jännitän; Edellisessä minulle tehdyssä leikkauksessa menetin verta melko paljon ja hemoglobiinini laski 78:aan, tämä aiheutti sen, että pyörryin sairaalassa kerran. Tämä tapahtui wc:ssä, missä hoitaja oli onneksi mukana. Olin tajuttomana hetken ja minut nostettiin vuoteeseen siitä wc-istuimelta housut kintuissa. Tätä en tosin itse muista/tiedän, vaan tämä minulle kerrottiiin. Tämän jälkeen vielä kauan istumaan nousu ja erityisesti kävely oli jännittävää, koska pää tuntui koko ajan siltä, että pyörtyminen on taas lähellä. Tätä voisin ennaltaehkäistä kiinnittämällä huomiota hemoglobiini-arvon parantamiseen jo ennen toimenpidettä. Tuo hemoglobiinin alhaisuus aiheutti todennäköisesti sen, että toipuminen aiemmasta leikkauksesta oli hidasta ja vaivalloista, kun olo niin huomattavan hutera. Abdominoplastiassa myös menetetyn veren määrä on varmasti helposti runsas, joten tämä ei pelkoni ei liene aivan aiheeton.

Komplikaationa sain lisäksi ison hematooman, jota jouduttiin punktoimaan kerran, koska verimäärä oli kohtuullisen suuri. Tilanne kuitenkin asettui pian. Leikkausalue oli kyllä varsin hurjan näköinen pitkään. Tämän kaltainen ilmiö saattaisi tapahtua myös vatsan muovausleikkauksen yhteydessä.

Abdominoplastiassa operoidaan kroppaa niin laajalta alueelta, että kivun määrä tulee olemaan melkoinen leikkauksen jälkeen. Sairaalassa ollessa sitä on helppo hoitaa, ja sitä en niinkään "pelkää"- vaan lähinnä sitä kipua, minkä rajoissa on kotona toipuessa liikuttava, asentoa vaihdettava jne. Nukkuminen tulee olemaan vaikeaa. Siihen auttaa kuitenkin aika, päivien, viikkojen, kuukausien (!) päästä se helpottaa. Helppoa se ei kuitenkaan tule olemaan.

Olen myös miettinyt ihmisten suhtautumista tämänkaltaiseen leikkaukseen... Eniten merkitystä on tietenkin läheisten mielipiteillä. Koska leikkaukseen valmistautumisessa tarvitsee jo henkistä tukea ja sitten toimenpiteen jälkeen ihan fyysistäkin apua- niin läheisten ehdoton tuki ja hyväksyntä on tärkeää. Mieheni kanssa olen asiasta jutellut paljonkin ja hän tukee minua. Hän on elänyt vierelläni riittävän kauan nähdäkseen millaista haittaa ja kärsimystä reppu-rinkkani minulle on aiheuttanut/aiheuttaa.

Olen myös miettinyt käytännön toteutusta. Miten pitkä sairausloma... Miten kustannusten kattaminen, ellei pääse julkisen puolen hoitoon (todennäköisesti ei pääse!)... Mitä se merkitsee työni kannalta..

Jostain alitajunnasta työntyy alkukaltainen kuoleman pelko... Entäs jos kuolee leikkaukseen tai leikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin? Minulla on kuitenkin perhe ja kaksi lasta...Tämä on tietenkin järjellä ajateltuna äärimmäisen epätodennäköinen vaihtoehto, mutta toki mahdollinen. Tiedän, että tuon pelon eteen joutuu suuri osa ihmisistä, jotka joutuvat anestesiaa vaativiin toimenpiteisiin. Se pelko lienee sisäänrakennettu meihin ihmisiin, joten en liene ainoa.

Monia muitakin huomiota vaativia seikkoja tähän varmasti liittyy, nämä kuitenkin pyörivät tässä vaiheessa mielessäni. Projekti mielessä jatkuu...

 

 

Päädyin tässä pohtimaan motiivejani tälle blogille (samalla saan tuon itseänikin suuresti järkyttävän vatsakuvan hilattua hieman alemmaksi näytöllä...).

Ensinnäkin, pidän kirjoittamisesta. Pidän sanoista, lauseista, ajatuksista luettuna. Ajattelen, työstän tunteitani ja suunnitelmiani kirjoittamalla- ne näyttävät paperilla tai näytöllä selkeämmiltä. Tämä vatsanmuokkaus-leikkaus on asia on niin suuri, että se vaatii runsaasti valmistautumista, aikaa ja paneutumista, joten tässä suhteessa oli aika luontevaakin perustaa päiväkirjamainen blogi aiheesta. Anonyymina tottakai, onhan kyse melkoisen intiimista asiasta- omasta NAPApiiristä.

Tämä on anonyymi, mutta avoin blogi. Tiedostan myös tämän vaarat, saatan saada aika tyrmääviä, satuttaviakin, kommentteja. Mikäli se alkaa tuntumaan liian pahalta, katson sitten miten etenen. Mutta toistaiseksi blogini on avoin ja löytyy blogilistankin kautta.

Yksi motiiveistani oli blogin perustamiselle oli myös se, että kokemuksia vastaavasti prosessista on aika niukalti saatavilla. Haluan siksi tarjota sitä oman kokemukseni verran. Ehkäpä saan tässä sivussa myös lisää motivaatiota, tietoa ja oppia toisten kokemuksista, sillä en usko olevani täysin ainutlaatuinen. Se tulee tarpeeseen, koska tiedän tämän prosessin olevan kivinen ja kipeä.

 

Jos jäät odottamaan sitä täydellistä hetkeä,
jolloin kaikki on vaaratonta ja varmaa, saat ehkä
odottaa turhaan. Vuoret jäävät kiipeämättä ja
kilpailut voittamatta tai kestävä onni saavuttamatta.

-Maurice Chevalier

Oletan, että tänne blogiin ei eksy kovin kuvamateriaali-herkkiä- ihmisiä ja uskallan siksi tämän kuvan tänne laittaa. Kyse on kuitenkin ihan oikeasta, todellisesta ongelmastani, jonka tämä kuva vahvistaa. En missään nimessä kannata kirurgisia toimenpiteitä turhamaisuuden tai liiallisen itsekriittisyyden vuoksi. Minun tapauksessa ongelma on aivan fyysinen, joskin aiheuttaa runsasti myös psyykkistäkin hankaluutta toki.

Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa :/ Älkää säikähtäkö mustelmaa jalassa- pikku kolhaisu töissä, olen varsin mustelmaherkkä... Ihotyyppini on myös huonosti palautuva, herkästi venyttyvä, raskausarpiakin kahdesta raskaudesta/synnytyksestä on runsaasti muistona. Valokuva on otettu peilin kautta, joten tuo vanha leikkausarpi, mikä näkyy, on umpilisäkkeen jäljiltä.

Tämän kanssa on eletty ja itketty:

Tuo reppu/rinkka tulee toki muuttamaan muotoaan laihdutuksen edetessä, ihopoimut tulevat suurentumaan.