Tämä projekti on niin ISO ja mittava, jotta asian kypsyminen tähänkin saakka on vaatinut vuosia. Oikeastaan NYT minusta tuntuu vasta, että olen VARMA, että haluan tätä. Olen saanut lähipiiriltäni tukea ja se on kannustanut minua uskaltamaan ajattelemaan tätä asiaa pidemmälle.

Ehkäpä jo ensi vuoden loppupuolella menen uimahalliin, menen johonkin yleiseen, ohjattuun liikuntaan. Ostan farkut, somat pikkarit, mitä tahansa vaatetta, joka muutoin miellyttää- tarvitsematta miettiä mahdunko siihen ja miten vatsa siinä näkyy. Menen pikkujouluun, työporukan tapaamiseen, muihin juhliin- tarvitsematta jännittää, että joku mukavalla hetkellä kysäisee "OI, ihanaa, milloin se syntyy?". Saan kengät jalkaani vaivatta, näen omat varpaani, uskallan vilkaista peiliin.... Lista on loppumaton. Elämä muuttuu jonkin verran, se on varma. Ei, en kuvittele, saavuttavani täydellistä onnea ja autuutta tällä projektilla, mutta helpotusta ja helpompaa olotilaa kyllä.

Napapiirille on vielä pitkä matka, mutta lähtövalmisteluja on jo tehty.